Copy
Lue tämä viesti selaimessasi 
Kaikille lukemista enemmän kuuntemisesta nauttiville tai ruutuväsyneitä silmiään tässä kohtaa mielellään lepuuttaville:
Tämä lempeyskirje on jälleen myös kuunneltavissa. :)
Löydät sen minun lukemanani täältä


Hei Sinä, 


Miten sinun hengityksesi kulkee tänä n:ntenä päivänä poikkeuksien kevättämme? 

Mitä sinä tunnet? Mitä tarvitset? Mitä kaipaat?

Mitä sellaista olet löytänyt, jota et olisi osannut ilman tätä myllerrystä ehkä edes etsiä?  
 

Te kaikki lasten kanssa kotona pärjäilevät, kuuden ihmisen tarpeet yksissä ja samoissa neliöissä täyttämään pyrkivät: ihailuni ja kunnioitukseni on teidän kanssanne. Hallituksen pitäisi mielestäni seuraavaksi luoda sellainen poikkeuslaki, että kun tämä kaikki on ohi, me yksin eristäytyneet otamme Suomen lapset viikoksi tai kahdeksi hoteisiimme ja te vanhemmat saatte olla ihan rauhassa. Samoin kuuluu kunnioitukseni ja ajatukseni  (ja pohdintani siitä, miten tämän kaiken keskellä ja jälkeen voisimme puolestamme hoitaa teitä..) ehdottomasti, niin syvästi, teille kaikille hoito- ja kasvatusalalla, kuin myös mm. kaupan, siivous-ja kuljetusalalla ja muilla elintärkeillä aloilla työtä tekeville.  


 Olen pohtinut paljon (lapsena, aikuisena, unessa, valveilla, psykologina, lauluntekijänä, ihmissuhteissani…) kysymystä siitä, onko kaikella tarkoituksensa. Vastaan nyt; en tiedä. En tiedä onko kaikella tarkoituksensa, mutta tiedän, että lähes kaikesta on löydettävissä tarkoitusta. Se on minulle se ihan ensimmäinen ja vihoviimeinenkin aurinko risukasassa; mahdollisuus luottaa siihen, että kyllä - tämänkin myötä voin olla vähän viisaampi, vahvempi, ennen kaikkea, vähän todemmin minä. 
 

Elän omaa poikkeustodellisuuttani yksinelävänä sinkkunaisena pienessä taiteiljapesässäni. Jälleen kerran - te perheelliset ja yhteiskunnan elintärkeissä työtehtävissä toimivat - tiedän, että se, miten helpolla pääsen on vallan naurettavaa.  Ja silti, yhtenä varmasti helpommista versioistaan, on tämä aika kuitenkin - aikamoista.  Monen muun muassa se  toimii armollisen ankarasti kuin elämääni vastaan nostettu pystysuora peiliseinä - tai kuten “Leijonaa mä metsästän”- laulu. Niin monet sellaiset asiat, joita olen pystynyt aiemmin vähän kiertämään, kiireessä ylittämään tai näppärillä hämäystaktiikoilla alittamaan, ovat näiden viikkojen aikana tulleet kohdattavaksi “ihan päin pläsiä”.

Kun mahdollisuudet hosaamiseen, paikasta toiseen kiirehtimiseen ja menojen miettimiseen ovat poissa, onkin jäljellä enää mitä on: minä, itse, minun elämäni sekä ne valinnat, joita olen sen suhteen tähän asti tehnyt. Kaksin näissä pienissä neliöissä aika monta - välillä mukavaa, välillä kovinkin raastavaa tuntia olemme viettäneet minä ja minun pelkoni, minun ahdistukseni, minun uskomukseni, minun tapani suhtautua toisiin, ja ennen kaikkea itseeni (jos nyt alkaa kuulostaa siltä, että minun arjessani on ollut viime aikoina aika paljon MINUA - olet ihan oikeassa -syvä huokaus).  Yksinäisyys tänä aikana on lahja,  ja se on (tyyylsääää, halipulaista, yksinäistä, hetkin pelottavaa) myös haaste. Mutta muuttumatta sen läpi on mahdotonta kävellä. Ja läpi, läpi vain täytyy mennä. ( swish, swish, swish, swish! (Tämä oli se Leijonaa mä metsästän- laulu! Muistitko vielä? ) )

 

Jos kysyisit minulta, millaista tämä ulkoisilta puitteiltaan niin kovin murmelinpäiväinen olemassaolo täällä yksinelämisen ihmeellisyydessä sitten on, osaisin vastata vain: kovin vaihtelevaa. Toiset päivät ovat kirkkaita - paitsi ulkona, myös sisällä. Toisina ajatukseni juoksu on yhtä sameaa kuin Kankaanpään mutaisimman lammen vesi. Keho on tavattoman väsynyt, ja on tuntunut siltä, että se paras mitä voin kenellekään antaa, on se, että teen sen ihan välttämättömimmän, jotten itse murene palasiksi (jotka joku muu sitten joutuisi korjaamaan pois tieltä). 

Olen kuitenkin ottanut käyttöön (yhä tuon toisen kolmen sanan pelastajanani: “Antaudun, antaudun, antaudun” lisäksi) uudet taikasanat.  Sellaiset, joita en rehellisesti sanottuna ole aiemmin ollut tarpeeksi rohkea käyttääkseni. 


Tuo mantra kuuluu: “Pysy tämän kanssa”. 

Kun yksinäisyys nousee hyökyaaltona ja tuntuu kuin sen suolavettä menisi samalla kertaa nenään, suuhun ja silmiin: 

Syvä hengitys ja "Pysy tämän kanssa”. 

Kun niskan päälle nousee pitäisi-kuoro sinnikkään mäkäräispilven lailla: 

Syvä hengitys,  ja  “Pysy tämän kanssa.”

Kun sisältäni löytyykin aamulla herätessäni tilaa ja levollisuutta, sitä, jonka mieli koittaa sitten heti ajaa maton alle kertomalla “kyllä sun pitäisi nyt taas alkaa  olemaan huolissasi tästä ja tästä, ja entä tämä!”, syvä hengitys, ja: 

“Pysy tämän kanssa”. 

Kun rinnan päälle nousee pelko kaikesta siitä mitä on ja voi tulla, hengitys alaselkään asti, hengitys ulos, ja 

“Pysy tämän kanssa”.  
“Pysy tämän hetken kanssa, tässä, nyt." 

Niin hurjan usein, kaikki on hyvin, juuri tässä, nyt. 

Sen lisäksi,  että taikasani pitävät vaatimattomasti minut järjissään, ne paljastavat myös jotain muuta. Ihan todella sinisilmäisesti kuvittelin aiemmin olevani rehellinen itselleni. En tiennyt, tai ainakaan tahtonut tunnustaa, kuinka todella hyvä olinkaan välttämään ja pakenemaan sitä, mikä minussa on levotonta, puolustautuvaa, itseriittoista, ylidramaattista, kaikkivoipaista, tuhoisaa, riippuvaista…ihan vaan muuta kuin mieluisaa. Nyt, kun todella ei ole mitään paikkaa jonne paeta - opettelen pysymään tässä - senkin kaiken kanssa.

Ja niin se on  kummallista - että kaikki sellainen jota lakkaa pakenemasta, muuttuu jossain kohtaa vähän vähemmän pelottavaksi. 

Muutunko minä tämän kaiken kautta paremmaksi ihmiseksi? En hemmetissä. 

Mutta muutun, uskallan sanoa, että olen jo pienin osin muuttunut, ihmiseksi, joka on vähän syvemmin levossa sen kanssa, miten kaikkea muuta kuin se myyttinen “parempi ihminen” hän onkaan. Yksinäisyys - tuo tähän astisen elämäni pysyvin peikko - kävikin niin, että kun upposin sen syvään päähän, huomasin, että minähän pystyn kellumaan.  Kun en enää voikaan vaihtaa maisemaa vaikean hetken tullessa, havahduin siihen, että minusta on tullut ihminen, jonka kanssa uskallan jättää itseni yksin. 

Ihminen, jonka kanssa uskallan jättää itseni yksin. 

Se on aikamoista, se.

Lämmöllä, 
syvällä, 


-Alma

YSTÄVÄ - MINUN TÄYTYY KYSYÄ NYT SINULTA <3 

Olen pohtinut aikamoisesti, miten voisin tänä poikkeuksien aikana löytää tavan jatkaa sitä, mitä olohuonekonsertit olivat (OVAT vielä taas pian!) parhaimmillaan
- mahdollisuus kohdata, yhdessä aidosti, elävästi musiikin
- ja - ehkä jopa tätäkin enemmän - elämän ja niiden sen ihan oikeiden syvien asioiden äärellä. 


Pohtimisestani huolimatta-  en ole ihan vielä tätä keksinyt.

Niinpä käännynkin nyt sinun puoleesi:


Olisiko sinulla mielessäsi tapoja kohdata tänä aikana, musiikin äärellä tai ilman, jotka tuntuisivat ihanilta? 

Nouseeko sinulle mieleen jotain sellaisia kysymyksiä tai teemoja, joista mielellään kuulisit minun puhuvan?


Minulla ei ole tarjota mihinkään oikeita vastauksia, mutta kovin mielelläni istun vaikeiden kysymysten äärelle ja katson, mitä osaisin näistä sanoa. 

Jos mielelläsi kuulisit musiikkiani (ja, ollaan nyt realistisia, varmasti myös höpinöitäni siinä ohella) jonkun moisen liveilyn (facebook/instagram/zoom/ mitä näitä nyt on) välityksellä - olisiko joku kanava sinulle mieleisin, ja, olisiko sinulla joitakin toivekipaleita, jotka juuri nyt tahtoisit liveversioina kuulla tai jakaa ystävillesi? 

Jos näistä (tai muista) kysymyksistä nousee sinulle ajatuksia - KIIITOS, jos kerrot <3, rivillä tai kahdella. 

Olisi ilo luoda jotain ihanaa yhdessä :) 

Kiitos, 

-Alma
Twitter
Facebook
Website
Copyright © 2020 Alma Sipilä/Kokonaiseksi, All rights reserved.


Want to change how you receive these emails?
You can update your preferences or unsubscribe from this list.

Email Marketing Powered by Mailchimp